Kun parikymmentä vuotta sitten kehitettiin Segway, tästä intoiltiin tuolloin tulevan kaiken kansan kulkuväline. Laitteen hintataso huomioiden tuo vaikutti jo silloin hyvin epätodennäköiseltä. Eikä tuon kokokaan ollut säilytystä ajatellen kaikkein optimaalisin. Mitään ns. jokamiehen kulkupeliä tuosta ei tullutkaan. Tavallinen ihminen tapasi näitä lähinnä esimerkiksi 2010-luvulla Tuurin kyläkaupan ”Segway-radalla”, jossa tällaista sai maksua vastaan kokeilla säädetyn mittaisen ajan, taikka sitten eräissä turistikohteissa ulkomailla. Omakohtaisesti kohtasin nämä Prahassa 2010-luvun alkupuoliskolla, jossa niitä vuokrattiin turisteille minimaalisella ajokoulutuksella. Tuloksena oli isoilla laitteilla jalankulkijoiden seassa toikkaroivia turisteja, joita piti välillä tosissaan varoa.
Tuolloin ei kuitenkaan vielä monikaan osannut ennustaa, että akkuteknologian kehittyminen ja halpeneminen toisi sähköiset yhden hengen pikkukulkuvälineet nykyisessä mittakaavassa katukuvaan. Segwayt saivat tosin seuraajikseen erilaisia ”leijulautoja”, mutta näiden käyttäjäkunta oli vielä varsin vähäinen.
Mutta sitten räjähti. Varsin nopealla aikataululla katukuva esimerkiksi Helsingissä oli yhtäkkiä muuttunut tyystin – sähköpotkulautoja oli käytössä, ja paljon! Sekä ajossa, että pitkin ja poikin jalkakäytäviä pysäköityinä tai lojumassa. Kun Helsinkiin tulivat aikanaan kaupunkipyörät, nämäkin koettiin hyödyllisyytensä lisäksi myös vitsauksina, koska osa käyttäjistä ajeli huolettomasti jalankulkijoiden seassa pujotellen. Sähköpotkulautojen ilmaantuminen sai pian kaupunkipyörät näyttämään varsin pieneltä haittatekijältä. Nehän kuitenkin toimivat pelkällä lihasvoimalla, eikä niillä sittenkään kukaan yleensä kovin kovaa ajanut. Lihasvoimalla kun ei jaksa paahtaa yhtämittaa kovaa vauhtia pitkää aikaa.
Lähtökohtaisestihan polkupyörällä tulee ajaa joko pyörätietä/kaistaa pitkin, taikka sitten ajoradalla. Vaikka aina jalankulkijoidenkin seassa ajavia pyöräilijöitä esiintyy, enimmäkseen pyöräilijät ajavat siellä, missä pitääkin. Sähköpotkulaudoilla sen sijaan ajetaan ”iloisesti” jalankulkijoiden seassa käytännössä enimmäkseen. Laite pystyy kuitenkin kävelijään nähden varsin suuriin nopeuksiin. Ja tämä nopeus saadaan aikaan pelkällä ranteenkäännöllä. Josta syystä itse nopeuden ylläpito ei vaadi minkäänlaisia ponnisteluja, eikä näin ollen kovin hiljaa yleensä sitten ajetakaan.
Jalankulkija onkin sähköpotkulautoja sisältävässä ympäristössä joutunut lähes lainsuojattoman asemaan. Silmät pitäisi olla nykyanatomian lisäksi selässä ja kyljissä, jotta saisi täyden 360-asteisen havaintokyvyn. Jalankulkijalle tulisi jalkakäytävällä luonnostaan kuulua oikeus ja mahdollisuus myös jonkinlaisiin sivusuuntaisiin liikkeisiin ilman jatkuvaa taaksepäin vilkuilua, eikä pelkkien kävelijöiden kesken tästä ole haittaakaan. Kuitenkin, kun takaa saattaa tulla äänettömästi 15-20 km tunnissa liikkuva ”jalankulkija”, niin ainoa tapa yrittää välttää yliajetuksi tulemista olisi pysyä koko ajan viivasuorasti omalla reitillään. Sähköpotkulaudat tulisikin mielestäni nopeuskykynsä vuoksi määritellä kulkemaan samoilla reiteillä, kuin polkupyörätkin.
Sähköpotkulautoja on julkisen liikenteen edustajien puolelta luonnehdittu julkista liikennettä täydentäväksi osaksi, ”mikroliikkumiseksi”. Totta on varmastikin se, että bussi- tai ratikkapysäkin ollessa kauempana, kuin oman oven edessä, pysäkiltä pääsee itseään rasittamatta kotiin saakka, jos lauta on saatavilla. Mutta kolikon toinen puoli on tässäkin. Se hyötyliikunta, joka pysäkiltä kotiin – tai muuhun määränpäähän – kävellessä saataisiin, menetetäänkin nyt täysin. Sananmukaisesti mikroliikuntaa siis, kun liikuntaa siinä ei ole kuin liikkeen aikaansaamassa ilmavirrassa ajajan kasvoilla. Lautojahan tuskin käyttävät kovinkaan usein liikuntarajoitteiset, vaan ensisijaisesti ne, jotka pystyisivät liikkumaan muutenkin. Ei tarvitse olla suuri ennustaja, jos tässä näkee yhden potentiaalisen uhkatekijän tulevaisuuden tuki- ja liikuntaelinten sairauksien lisääntymiseen.
Toinen kolikon varjopuoli on nimenomaan näillä laudoilla tapahtuvat kaatumisonnettomuudet. Polkupyörälläkin voi kaatua, mutta tämä tapahtuu yleensä enemmän kylkisuuntaan. Potkulaudalla sen sijaan varsin usein ”laskeudutaan” suoraan rähmälleen, jopa kasvoilleen. Tuloksena on välillä varsin rumaa, ja yksilölle pitkäkestoistakin haittaa aiheuttavaa jälkeä. Monesti päihteillä voi olla osuutta asiaan, mutta ei suinkaan aina. Potkulaudalla tuo kaatuminen vain on helposti dramaattisempi tapahtuma, kuin polkupyörällä. Ihan oma lukunsa ovat sitten vielä ne lautakyydit, joissa matkassa on kaksi henkilöä. Etenkin niissä tapauksissa, joissa aikuinen kuljettaa lasta sähköpotkulaudalla. Lasten turvaistuimet polkupyöriin tulivat käyttöön jo viime vuosituhannella, mutta nyt sitten mennään polkupyörääkin turvattomammalla laitteella melkoisella onnenkaupalla… Eikä kypärääkään yleensä näissä tilanteissa näy. Edes lapsella.
Tämä uusi liikkumisväline onkin kaikenkaikkiaan vielä vasta hakemassa paikkaansa, ja oikeanlaisia käytössääntöjä. On myöskin aiheellinen kysymys, kannattaako kaikkia uusia keksintöjä alkaa hyödyntämään laajamittaisesti, vaikka ne ovatkin olemassa. Vanhaa mainosta lainaten, ”koska mä voin” – se ei välttämättä aina sittenkään ole se paras perustelu.